mortonfest

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Tulisitko käymään?



Lapsuudenkodissa totuin siihen, että vieraita tuli kutsumatta. Kylänmiehiä, jotka ajelivat pyörällä talosta toiseen etsien hanttihommia ruokapalkalla. Kannettiin renkimiehille välillä kaupasta piipputarpeita tai jotakin muuta tarpeellista (kuten viinaa ja sinistä lenkkiä). Etenkin kesäisin kotona kuhisi aikuisia ja lapsia. Kukin kantoi oman osuutensa kasvatusvastuusta, vaikka eihän sellaisesta termistä vielä siihen aikaan puhuttu. Oli itsestäänselvää, että lapsia kiellettiin ja kannustettiin - oli lapsi sitten oma tai jonkun toisen. Ja kyllä, nyt puhutaan 90-luvun maaseudusta.

Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch kirjoitti tässä taannoin kolumnissaan siitä, että kuinka luonnotonta on se, että äiti jää kasvatusvastuussa nykyään melko yksin. Yhteisön voima ja se, että äitiyttä jaetaan ja ulkoistetaan kuuluu luonnolliseen äitiyteen. Ystävien, naapureiden ja suvun osallistuminen on tukenut evoluutiohistoriassa lapsen kasvua ja kehitystä iät ja ajat. Mitä useampi aikuinen ottaa lapsesta kasvatusvastuuta, tottuu lapsi samalla myös erilaisuuteen ja kanssaihmisten kunnioittamiseen. Oli kysessä sitten lapsi tai aikuinen.

Olen onnellisessa asemassa, sillä lähellä on paljon ihmisiä jakamassa arkea. Pienet kohtaamiset naapureiden kanssa, leikkipuistotutut ja kyläilyt kantavat päiviä omalla merkittävällä tavallaan.


Nopeasti nämä päivät kuluvat ihan yksikseenkin näiden pienten poikien kanssa, mutta ehkä tärkeintä onkin tieto siitä, että on ihmisiä, joita voi varauksetta kutsua kylään.

Samaa toivoisin myös sinulle.


16 kommenttia:

  1. Tuollainen olisi kyllä ihanaa. Ja mikä piirakka, saako tulla kylään? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa! Piirakka on kyllä tosin jo syöty. ;D

      Poista
  2. Todella hieno kirjoitus! Arvostan! On hullua, että itse esimerkiksi asun kerrostalossa enkä tiedä edes kaikkia ihmisiä, jotka asuvat kanssani samassa rapussa. Surullista. Kotikaupunkini on keskisuuri. Yritän tervehtiä naapureita pihamaalla, mutta kaikki eivät vastaa. Salaa kuitenkin tuijottaa kaikki. Satunnaiset huoltomiehet, asunnonesittelijät ynnä muut hämmästelevät, jos niille juttelee tai avaa viereisen rapun oven. Kesällä kitkin talon yhteisestä hiekkalaatikosta rikkaruohot ja viskasin liian isot kivet pois, koska olin huomannut, että talossa asuu lapsiperhe ja ajattelin, että heille siististä hiekkalaatikosta voisi olla käyttöä. Parvekkeilla kävi silmäpareja katsomassa touhua, mutta kukaan ei huikannut mitään tai tullut seuraksi. Surettaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Maikki! <3
      Sehän se on, että aina yksinäisyys ei todellakaan ole itsestä kiinni. Kuinka saada seuraa, jos kohtaamiset eivät ole vastavuoroisia. Tulin tosi surulliseksi tästä sun kirjoituksesta. Miten ihmiset voikin olla niin tympeitä toisilleen! Onneksi olet kuitenkin sinä, joka sinnikkäästi pyrit luomaan päivittäisiä kontakteja. Vielä eteesi tulee ihminen, jolle tervehdyksesi voi olla päivän merkityksellisin juttu! :)

      Poista
  3. Tärkeä aihe. Minulta sellainen verkosto puuttuu, valitettavasti. Siksipä omat kotivuoteni alkavat olla ohi jo yliajallakin, ei tätä pidemmän päälle ihan yksin jaksa. Onneksi sinulla sellaisia ihmisiä on! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa tosi harmi.. <3 Hienosti olet kuitenkin pärjännyt, vaikka yhdenkään äidin ei pitäisi vain "pärjätä". Tiedät varmaan mitä tarkoitan. Jos asuttaisi lähempänä, niin kutsuisin sinut ehdottomasti kahvittelemaan! Tai saat tänne tulla kauempaakin. ;)

      Poista
  4. Kuulostaa myös minun 80-90-luvun taitteen lapsuudeltani maalaistalossa. Vertaistuki on tärkeää, tai ainakin tieto siitä että sitä on tarjolla tarpeen vaatiessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että sinäkin olet saanut nautti maaseutuelämästä. Välillä sitä toivoisi, että voisi omatkin lapset kasvattaa niin, kuin on itse kasvanut.. :)

      Poista
  5. Onneksi mullakin oli tuollainen lapsuus! Vuodet kaupungissa ahdistivat juuri siitä syystä, että osa naapureista ei edes silmiin katsonut...lähinnä heidän olemassaolosta tiesi vain postiluukusta pudotettujen valituslappujen muodossa :( Tosin mulla saattoi vain olla huono tuuri asuinpaikan suhteen. Mutta oli helppo päätös palata takaisin maalle ja nauttia yllätysvieraista ja siitä, ettei kaiken tarvitse olla lukossa. No, nyt jo meilläkin päin täytyy olla kamat lukossa, mutta naapurit katsovat myös toistensa talojen ja omaisuuden perään sillain hyvällä. Kotitielläni lapset saavat liikkua vapaasti toistenkin pihoilla ja tarpeen vaatiessa aina on joku aikuinen pitämässä kuria tai auttamassa. On ihanaa kun yhteisöllisyys toimii :) Verkostot ovat tärkeitä, olivat ne sitten kivoja naapureita, tuttuja, kavereita tai sukulaisia <3

    Mukavaa alkavaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhteisöllisyys ja verkostot ovat kyllä elintärkeitä - ainakin tälläiselle sosiaaliselle luonteelle. Kyllä se kuuluu asiaan, että naapureiden puolia pidetään ja huolehditaan myös toisista. Niin tavaroista kuin ihmisistä. :)

      Poista
  6. Ihana kirjoitus. Minulla oli samanlainen lapsuus. Nyt uudelle paikkakunnalle muuton myötä en tunne täältä ketään ja kukaan ei tervehdi toisiaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Muuttaminen on aina rankkaa, kun pitää aloittaa taas alusta. Meilläkin on ollut muutto mielessä, mutta ei tätä sosiaalista ympäristöä viitsisi taakseen jättää. Päätettiinkin myös sen takia olla tässä vielä jonkin aikaa. :)

      Poista
  7. Hyvä postaus! Tämä on juuri sitä mitä olen aina sanonut kun joku perustelee, että on ne äidit ennenkin jaksaneet kun isät olivat (vielä enemmän) töissä. Mutta kun eivät oo. Se lasten kasvatusvastuu on todellakin jakautunut monelle aikuiselle. Vähän aiheen vierestä, mä odotan tätä äitiysvapaata paljon enemmän innoissani kuin sitä ensimmäistä kun nyt mulla on tuollainen ihan huippu melkein viisivuotias seurana. Ei tarvii "yksinään" höpötellä. Enkä edes silloin tajunnut sitä, että ehkä siitä syystä aloin kaivata opiskelemaan jo vuoden kotona olon jälkeen. Nyt ainakin näin etukäteen tuntuu, että viihdyn varmasti ihan haikailuja työelämään vähän pidempäänkin. Vaikka tietysti 2 lasta on puolet enemmän kuin yksi, mutta silti.

    Ja hirveästi kaipaisin myös tästä kerrostalosta pois, johonkin yhteisöllisempään paikkaan tai sitten omakotitaloon tai rivariin isolla pihalla, jotta olisi sitten edes mukavampi hengailla keskenään. Tuntuu, että tuossa sisäpihalla ei voi tehdä mitään. Ja hyvä kun ihmiset edes tervehtii tässä.

    t. Myös yksi maalaistyttö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sonja! Tosi hyvä näkökulma tuo, että ennen äideillä oli enemmän arjessa apua, vaikka miehet olivat töissä. Nykyään tosiaan ollaan melko yksin. Ja kyllä - nyt olen itsekin viihtynyt paremmin kotona, kun on seuramiehenä myös tämä parivuotias. Mitään syvällisiä täällä ei jutella, mutta jutellaan kuitenkin. :)

      Meillä on onneksi tosi kiva pihapiiri tässä rivarissa. Kivat naapurit, mutta meidän taloyhtiössä ei ole juuri muita pikkulapsiperheitä. Onneksi tässä lähellä on muutama äippälomalainen puistotuttu, kenen kanssa on aina mukava höpötellä niitä näitä. Lähinnä siitä, että kuka on nukkunut ja minkä verran ja kellä on ollut norovirus. :D

      Poista
  8. Ihana kirjoitus. Täyttä asiaa!

    Mä toivoisin, että meillä kävisi enemmän vieraita. Ja että mua kutsuttaisiin enemmän kylään, vaikka iltateelle. Meillä on laaja sosiaalinen verkosto, mutta tavat tavata ovat jotenkin jämähtäneitä. Liian harvoin kyläillään ja liian paljon kahvitellaan kaupungilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura!

      Jotenkin tämä arki vie aina mennessään. Miten päivät kuluukin niin nopeasti? Kotona on aina oma tunnelmansa - intiimimpi. Yllätysvierailut taas kunniaan! :)

      Poista