Kotiäiti vai yrittäjä? Sosionomi vai suunnittelija?

Monet ystävät ovat kyselleet jaksamistani. En tiedän kuinka hyvin olen heidät puheellani vakuuttanut, että "ihan hyvin täällä menee". Somen perusteella voi helposti tulla sellainen olo, että täällä vaahdotaan hommia yötä päivää. 

Toisia taas ihmetyttää melko totaalinen alan vaihdos. Miksi ihmeessä sosionomi alkaa tekemään suunnittelijan hommia? Ottaa kotiinsa hoitolapsen, perustaa yrityksen ja kirjoittelee blogia. Minäpä kerron, että miksi ja miten.

Ehkä tämä kirjoitus on myös jollain tapaa silmien avaus itselle, kun toisinaan poden sellaista ammatillista identiteettikriisiä. Kuka minä oikein olen?

Ensimmäisen äitysloman aikaan alkoi tuntumaan, että nuoruusvuosien toiveammatti lastensuojelutyössä ei ehkä ollutkaan se minun juttu. Olin saanut sen mihin olin tähdännyt, mutta tuntui, että työ ei antanut minulle takaisin. Tarpeeksi. En tarkoita ettenkö olisi nauttinut työstäni - jokainen kohtaamani lapsi, nuori ja heidän vanhempansa ovat jääneet minulle mieleen ja kasvattanut ihmisenä. Nautin työn asettamista haasteista ja kohtaamisista, mutta en ehkä kuitenkaan päässyt käyttämään tarpeeksi omaan luovuutta ja päätä.

Jostain joskus luin, että monitaitoiset ihmiset hakeutuvat kasvatusalalle. Minä luulen, että olen juuri yksi näistä. En ole oikein missään huippuhyvä, mutta osaan vähän kaikenlaista. En oikeastaan keksinyt muutakaan ja päämäärätietoisesti suoritin opintoja, jotta pääsisin vielä joskus työskentelemään lastensuojelulaitoksessa. Ensin valmistuin Mikkelistä Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi ja kiertotien kautta päädyin Helsinkiin. Metropoliasta sain käteeni Sosionomi AMK paperit. Jonkin aikaa työskentelin lastenpsykiatrialla Hämeenlinnassa, mutta miehen perässä muutin Jyväskylään, jossa aloitin työt nuorisokodissa. Työni takia lopulta muutimme Kuopioon, sillä sain tältä suunnalta vakituisen työpaikan lastensuojelulaitoksesta. Pääsin sinne minne halusin. 

Sain lapsen. Perustin blogin. Sain toisen lapsen ja perustin yrityksen. Irtisanouduin ja aloin tekemään suunnittelijan töitä. Ensi kevääseen saakka kotonani on omien lasten lisäksi hoitolapsi, jotta voin viedä tätä kaikkea pikkuhiljaa eteenpäin. Iltaisin ja viikonloppuisin pyöritän suunnittelualan yritystäni. (RIEMUpuoti, sisustus & remontointi RIEMU)

Minulla ei ole minkäänlaista koulutusta siihen, mitä tällä hetkellä teen. Välillä on tuntunut typerältä kertoa koulutustaustani olevan jotain ihan muuta, kuin mitä juuri nyt yritystoimintaani kuuluu (hoitolasta lukuun ottamatta). Tarkoitus on kuitenkin kouluttautua lähitulevaisuudessa. Suuntautumisesta en tosin ole vielä täysin varma. En kuitenkaan koe, että yksikään ihmiskohtalo, jonka olisin tähän ikään työelämän puitteissa kohdannut haittaisi suunnittelijana/yrittäjänä toimimista. 

Se, että on joutunut tilanteisiin, jossa olet kuullut lukuisista hyväksikäytöistä/pahoinpitelyistä ja tämän jälkeen pyrkinut rakentamaan uutta suuntaa näiden ihmisten välille antaa taatusti perspektiiviä kohtaamisiin, joita yrittäjänä tulen kohtaamaan. Palautetta tulee varmasti ja on tullutkin, mutta niin tuli edellisessäkin työssä. Työpäivän aikana minua on yritetty lyödä, heittää ruuvimeisselillä ja huoritella ei ole mitään siihen verrattuna, että joku ei ole esimerkiksi tyytyväinen lähettämääni tuotteeseen. Tavara ja idea on aina korjattavissa, ihminen ei.

Se, että olen hypännyt muotoilu-/suunnittelualalle aivan jostain muualta on pakko ottaa vahvuutena. Onneksi matkani varrelle on osunut läjäpäin oikeita ihmisiä ja suuria sydämiä. Luulen, että aika monesti menestymisen salaisuutena on hyppysellinen hyvää tuuria ja tietenkin kovasti työtä. Kukaan ei pärjää ja menesty yksin. Työmäärään onneksi pystyn itse vaikuttamaan ja sen tuurin kohdalla toivon hyvän onnen jatkuvan. Moni asia on kuitenkin loppujen lopuksi itsestä kiinni.

Edelliset työpaikat ovat myös opettaneet minulle armollisuutta ja antaneet perspektiiviä äitiyteen. Riittävän hyvä, lämmin ja hellä on lapsille juurikin tarpeeksi. 

Olen aika kovanahkainen ja siedän paljon. Osaan ohittaa tarpeettoman kritiikin, jatkaa eteenpäin ja pomia kehittävän palautteen - hyötyä siitä ja toimia toisin. Kestän stressiä hyvin ja oikeastaan en juurikaan edes kärsi stressistä. Teen asioita nopeasti ja organisoitintaidot on pakko olla hallussa, kun pyörittää yksin kolmen pikkulapsen komboa. 

Välillä väsyttää ja ärsyttää, mutta ketäpä ei? Välillä olen ajatellut, että olenkohan ihan burn outin partaalla, kun voin niin hyvin. Kaikki ovat niin kovasti ihmetelleen jaksamistani, että olen itsekin alkanut epäilemään sitä, vaikka olo olisikin virkeä. Jos sekoankin ihan kohta? 

Teen yrityksen hommia toistaiseksi aika pienellä volyymillä. Viikonloppuisin mies antaa silloin tällöin minulle työskentelypäiviä, jollon voin ahertaa keskittyneesti tuotteiden parissa. Teen niitä valmiiksi ja arkisin hoidan postitukset. Lasten kanssa kärryttelemme postilaatikolle tai elämysmatkailemme sinne bussilla. Arki-iltaisin teen sillon tällöin sisustussuunnitelmia, käyn asiakaskäynneillä kirjoittelen blogia tai ihan vain loikoilen. Meidän lapset kun menee jo klo 19.00 nukkumaan. 

Markkinointia en ole vielä täysillä aloittanut, sillä tiedän rajani. Lapset ovat vielä kotona ja ensisijaisesti ajattelen heitä ja omaa jaksamistani. Siinäs kuulitte, te kaikki huolehtivat ystävät! Pikkuhiljaa aloittamisessa on se hyvä puoli, että tässä ehtii hyvin määrittelemään itselle sopivan työmäärän. Kuinka monta suunnitelmaa voin ottaa kerralla? Minkä verran käyttäisin aikaa markkinointiin, jotta selviän myös mahdollisista tilauksista?

Elämä tuntuu älyttömän ihanalta juuri nyt! En tiedä yhtään, että mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta nautin suuresti sen arvaamattomuudesta. Se, että saan olla vielä hetken kotona on korvaamatonta. Väsymyksen tunne kaikkoaa hetkessä ihanaan asiakaspalautteeseen tai pienten poikieni naurunremakkaan. Välillä mä olen täällä ihan että, "ei helkkari" ja toisinaan taas että, "voi jee!!"

Sitähän tää elämä on.

Helkkaria ja jeetä. 

Jos sanoo ettei usko, niin sitä ei todennäköisesti tapahdu.

Aina pitää uskoa. 

Maru